Kalle Ojala ja Osaran aukeat

Tein pienen kuvakirjan Kalle Ojalasta ja Osaran aukeista. Kirjaan voi tutustua ja kirja on nähtävillä Erkki Ahon Kalajoki-näyttelyssä Tapion Tuvalla. Tein kirjaan seuraavan johdantotekstin:

Kalle Ojala ja Osaran aukeat

Osaran aukeat ovat pääasiassa Pudasjärven ja Posion kuntien alueella sijaitsevia avohakkuualoja, joita pidettiin aikoinaan Euroopan suurimpina, myös muualla Pohjois-Suomessa oli Osaran aukeiksi sanottuja alueita. Alueen hakkuut alkoivat sodan jälkeen 1940-luvulla ja jatkuivat aina 1960-luvun loppuun. Yhtenäistä hakkuualuetta kertyi tuona aikna yli 20 000 hehtaaria. Puuta hakattiin yhteensä noin 1,2 miljoonaa kuutiometriä.

Kun sota oli ohi niin uuden elämän rakentamiseen, teollisuuden investointeihin sekä koneiden ja laitteiden hankintaan tarvittiin kipeästi ulkomaan valuuttaa. Sotarintamilta kotiutuvat miehet oli saatava rakentamaan uutta elämää, uutta tulevaisuutta. Tarvittiin työpaikkoja. Sotakorvauksetkin oli maksettava. Katseet kääntyivät metsään.

Sotavuosia seuranneella suurten savottain aikakaudella Pohjois-Suomen metsät tarjosivat sekä työtä että koidn monelle etelän miehelle, kulkuspojallekin. Ja miehiä vaelsi etelästä pohjoiseen. Joukossa oli sekä käypäläisiä, hamppareita, sakko ym. karkureita ja linnakundeja, että mysö kovia työmiehiä, jotka sitten jäivät vuosiksi asumaan ja puskemaan toitä pohjoisen suurille savoille. Syntyi ”lentojätkien” arvostettu ammattikunta, Miheistä, jotka aluksi vähän halveksuvastikin kulkumiheinä tunnettiin, valikoitui metsätyön ammattilaisten joukko.

Nimi Osaran aukeat juntaa Metsähallituksen silloiseen pääjohtajaan, Nils Osaraan, vaikka hakkuutoiminta alueella aloitettiinkin jo hänen edeltäjänsä Mauno Pekkalan aikana. Pääministeriksi oli 1946 noussut Metsähallituksen pääjohtaja Mauno Pekkala. Pekkalan johdolla Metsähallitus valjastettiin osalliseksi työn ja valuutan hankintaan. Sen oli toimitettava puuta metsäteollisuudelle sahatavaran, sellun ja paperin valmistamikseksi. Näin luotiin uutta työtä. Savotat kautta Pohjois-Suomen laajojen valtion metsien käynnistyivät.

Metsäteollisuuden kapasiteetti oli kuitenkin vielä vaatimaton, massapuun jalostus hyvinkin rajallista. Se ei riittänyt tarpeisiin, oli aloitettava pyöreän puun vienti. Metsähallituksen pääjohtajaksi pestattu metsäprofessori N.A. Osara sai tehtävän ja pani toimeksi. Osara näki syrjäseutujen valtion metstä valtaosaltaan käyttämättä jääneenä valtana omaisuutena, jonka kaikinpuolinen saattaminen talouselämäämme palvelemaan on tämän hetken keskeisimpiä tehtäviämme.

Suuri savottakausi käynnistyi. Maaseudun ihmiset pääsivät tienaamaan ja suurten perheiden nuoret kiinni terveeseen töelämään, jossa jokainen tunsi itsensä tarpeelliseksi, osaksi oman tulevaisuutensa rakentamisessa. Se synnytti maaseutukyliin virkeän elämän meiningin. Lamasta noustiin rytinällä ja kotimaisen metsäteollisuuden voimakas investointikausi alkoi. Se nosti 1960-luvulle tultaessa niin koko valtakunnan kuin myös Pohjois-Suomen metsäteollisuuden kapasiteetin uusiin mittoihin. Se loi pohjan kansantaloutemme myöhemmin vuosikymmenien kehitykselle.

Savotat otettiin aina urakoilla. Metsahallitukselta hakkuuoikeuden leimikkoon ostaneet puutavarayhtiöt, neuvottelivat leimikon hakkuu- ja ajourakat. Urakkahintana oli tukeilla markkaa per kuutiojalka ja kuuitupuulla markkaa per pinokuutiometri uittoväylän varteen hankittuna. Urakkaporukan piti hoitaa varsitiet, vesitykset, kokit, läämitykset, vain tilihommat hoiti yhtiö ja valvonnan Metsähallitus. Savotoissa oli satoja hevoisa ja tuhansia miehiä sekä naisia savottojen ympärillä. Kämppiä tehtiin sydänmaille ja ne oli miehiä täynnä. Kaikki kylien talotkin olivat savottaväkeä täynnä. Savotat työllistivät kylissä kaikki kynnelle kykenevät miehet ja hevoset.

Kylissä on ennätysmäärä varttuvaa väkeä, lapsia ja nuoria. Nuoret saivat varttua aikuisuuteen terveesti työhön tarttuen tuntien itsensä tarpeelliseksi kotinsa, kotikylänsä ja sodasta nousevan maan uudelle elämälle. Nuoria kouluttiin savotalla elämän arkeen ja metsäpomon urallekin.

Savottaemännät ja kokit tekivät kämpästä kodin. Kokkitytöt kiehtoivat ja romantisoivat nuorten miesten kämppäelämää. Savotan kämppäyhteisö oli siihen aikaan jonkinlainen sosiaalilaitos.

Pillareilla aukaistiin palstateitä, kun lunta oli 120-130 senttiä, niinuin normaalitalvina oli. Tukkikasojen alle laitettiin ensin telapuut ja niiden päälle tukit siten, että latvat oli samaan suuntaan ja mittausta varten tasan. Tämä helpotti mittausta, kun tukkien läpimitan mittaus tapahtui ”tyssin” päästä, eli noin neljä tuumaa latvasta tyveen päin. Yhden tukkikasan korekus oli parhaimmillaan neljä-viisi laveria. ”Lanssikuri” oli yleensä hyvä ja tukkikasat hyvin tehtyjä, joten mittaus ja tukkien laadun tarkastelu sujui hyvin. Omistusmerkkasu tukkien molempiin päihin tehtiin mittaustyän yhteydessä.

Pinotavara varastoitiin jokirantaan hyville pohjapuille, jotta ”sekaanpano” uittoa varten miestyönä kävi helpommin päinsä. Pinoille tehtiin pääpuut ja pinot mitattiin. Pinot pyrittiin saamaan mahdollisimman korkeaksi, keskimäärin kaksi metriä.

Osaran aukeita on myös kritisoitu vahvasti aina niiden hakkuusta lähtien. Kauhisteltiin ja parjattiin tekijöistä metsien hävittäjiksi ja tundran tekijöiksi. Kaikki hakkuujäljet alueella raivattiin systemaattisesti puhtaaksi hakkun jätepuusta, vaikka ne kulotettiinkin. Yleensä kulotettavia alueita ei raivattu, vaan luotettiin siihen, että pystyyn jätetty jätepuusto saa kuoliniskun kulotustulista.

Valtavien metsäaukkojen on pelätty muuttuvan puttomaksi tundraksi ja niiden voimallinen maanmuokkaus on hankaloittanut kulkemista maastossa. Myös aukeilla käytetty liian eteläistä alkuperää olevaa siemenmateriaali, mikä on tuonut ongelmia metsän kasvuun. Moni alue onkin jouduttu istuttamaan moneen kertaan uudelleen.

Osaran pääjohtajan ura Metsähallituksessa kesti kuitenkin vain vuoteen 1960, jolloin valtioneuvosto erotti hänet virasta. Taustana tälle lienee se, että Osara koettiin liian itsenäiseksi päättäjäksi, suurten linjojen johtajaksi.

Osaran aukeilla kasvaa tänä päivänä 12-14-metrinen, tiheä puusto. Valtaosa alasta on tulossa ensiharvennusvaiheeseen. Osalla hakkuualasta taimikonkehitys on kuitenkin vielä aivan alkuvaiheessa.

Sotien jälkeisiä jyrääviä suurhakkuita on arvosteltu voimakkaasti, eivätkä ne miksikään metsänhoidon malliesimerkeiksi kelpaakaan. Se ei ollut tarkoituskaan. Ennen sotia laaditut varovaiset metsänhoitosuunnitelmat eivät riittäneet valtioneuvostolle, joka painosti Metsähallitusta toimimaan hakkuissa ennen näkemättömällä voimalla.

Uudentyyppiset suurhakkuut hirvittivät monia niitä toimeenpanevia metsäherrojakin; ei ollut pitävää näyttöä siitä, että metsä saataisiin kasvamaan puolen pitäjän kokoiselle pallokentälle, joka lisäksi sijaitsee korkeilla ja kylmillä vaaramailla.

Osaran aukeiden pääarkkitehtina pidetään virheellisesti Metsähallituksen silloista pääjohtajaa N. A. Osaraa. Hänen virkakautensa alkaessa vuonna 1952 olivat radikaalit suurhakkuut jo täydessä vauhdissa. Kysyntää lisäsi Korean sota, joka laukaisi maailman puutavaramarkkinat uudelle radalle vuosina 1951–1952.

Vaikka Osara luovutti suurhakkuille nimensä – lupaa tälle tuskin edes kysyttiin – oli Lapin metsien todellinen hyväksikäyttäjä ja suurhakkuiden isä eräkirjailijana tunnettu metsänhoitaja A. E. Järvinen. Hän oli mies, joka suunnitteli Pohjois-Suomen yli-ikäisten valtionmetsien laajamittaisen parturoinnin ja pani sen täytäntöön tavalla, johon ei oltu totuttu. Kuusikoiden lisäksi kyytiä saivat myös koivikot, joita kiskottiin nurin kahden pillarin väliin viritetyllä reilun tuuman vahvuisella teräsvaijerilla, puut jätettiin lahoamaan niille sijoilleen.

Myös Kalajoelta ja Kannuksesta sekä lähipitäjistä oli savottatyömailla väkeä töissä. Kalajoelta muun muassa Antti Manninen, Pekka Manninen, Matti Himanka, Kalle Ojala, Matti Ylitalo, Esko Ojala, Jorma Ojala, Paavo Vihelä, Veikko Mäkelä, Väinö Haapasaari, Eero Haapasaari, Heikki Haapasaari, Paavo Haapasaari, Toivo Rahja, Yrjö Rahja, Pauli Rahja, Esko Roukala. Kannuksesta oli Paavo Erkkilä, Jouko Isoheiniemi, Kalle Haapaniemi, ja Lestijärveltä Kalevi Rinne ja Kalle Hautala.

Kalle Ojalan valokuvat kertovat Ojalan urakkaporukan toiminnasta Osaran aukeilla vuosina 1959 ja 1960.