Saima Aho – 90-vuotta

Äitini Saima Aho täyttää 7.9.2013 90 vuotta. Eino ja Hanna Perttula (os. Niskakangas) menivät naimisiin 18.4.1908. Hanna oli juuri täyttänyt 17-vuotta. Perheeseen syntyi 13 lasta, joisa Saima oli joko yhdeksäs tai kymmennes. Ei ole tarkkaa tietoa siitä kumpi kaksosista Saima vai Kalevi syntyi ensin. Perheen ensimmäinen lapsi Jenny Maria syntyi neljä kuukautta vihkimisen jälkeen. Väinö syntyi 1911, Helmi 1912,Uuno 1915, Martti 1916, Anni 1917, Aune 1919, Tauno 1921, Saima ja Kalevi 1923, Viljo 1927, Pentti 1929 ja Voitto 1934. Lapsista Uuno ja Anni kuolivat vuonna 1918. Todennäköinen kuolinsyy on sen aikaiset kulkutaudit.

Perttuloiden koti oli nykyisen Raution Nuorisoseuran paikalla. Huhtikuun 22 päivänä 1927 tehtiin kauppakirja, jossa nuorisoseura osti Eino Perttulan omistaman asuinrakennuksen Raution kiskonkylässä. Niin Eino Perttulan perhe, johon kuului kahdeksan elossa olevaa lasta ja raskaana oleva Hanna-vaimo muuttivat Ämmälään Ylipäähän. Amerikkaan muutto oli tuohon aikaan muoti-ilmiö. Rautiolaisista 619 henkilöä muutti Amerikkaan. Eino Perttula päätti lähteä Amerikkaan rikastumaan ja jätti 9-lapsisen perheen Hanna-vaimon elätettäväksi. Valitettavasti tehtävä oli liian raskas. Tauno ja Saima kulkivat kerjuulla keräten ruokaa nuoremmille. Niskakamkaan mummo huolehti tyttärestään sen verran kuin pystyi ja tuli katsomaan tytärtään leipä kainalossa. Elämä oli todella karua. Leipäpalaa pöyritettiin suolassa ja juotiin kurria päälle, jos oli onnistuttu näitä kerjäämään. Perttulan lapsista tuli kunnan elättejä ja osa lapsista siirrettiin muiden perheiden hoidettavaksi. Eino Perttula palasi kuitenkin varsin lyhyen ajan jälkeen kotiin loukattuaan itsensä Amerikassa. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi lisää, sillä Voitto syntyi helmikuussa 1934.

Hanna-äiti tuli seuroista kotiin vuonna 1935 ja meni väsyneenä sänkyyn. Hetken kuluttua kuului vuoteesta korahdus ja Hanna-äiti oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen  43-vuotiaana. Todennäköinen kuolinsyy oli sydänhalvaus. Perheeseen jäi Eino Perttulan vastuulle kotiin 8 lasta, sillä vanhimmat Jenni, Väinö ja Helmi olivat jo siirtyneet muualle ja kaksi oli kuollut kulkutauteihin. Voitto oli vasta vuoden ikäinen ja Saimasta tuli ikäänkuin äiti Voitolle 12 vuotiaana.

Rippukoulun käytyään Saima sai piian paikan Aholta. Matti Aho oli komea, suhteellisen varakas isäntä, kymmenkunta lehmää ja hehtaarin kotipalsta. Matti oli oikein mukavanluontoinen. Hän oli syvästi uskonnollinen. Häntä vaivasi veren kalkkeutuminen ja korkea verenpaine ja hän puhui siitä sukuvikana. Hänen puolisonsa Kustaava Emelina (Liinu) os. Kukko oli tomera, pystyvä ja sukkela nainen. Hän oli Sursillin sukua.

Syvästi uskovainen Matti kuoli 20.10.1938. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Syvästi uskovaisen kodin rakkain lapsi Martti pisti 16-vuotiaan piikatytön Saiman paksuksi. Ei ollut Martti tekosiaan selittämässä, sillä talvisota oli alkanut 30.11.1939 ja Martti oli joutunut puolustamaan isänmaata. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 aloittaen talvisodan, joka päättyi  Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Talvisodassa Suomi menetti pääosin Karjalan ja Sallan alueen sekä joutui luovuttamaan sotilastukikohdan Hangosta.
Myöhemmin kesäkuun puolessa välissä Neuvostoliitto miehitti Baltian maat ja käynnisti terrorikampanjan, jossa maiden vanha yhteiskuntarakenne tuhottiin. Elokuun ensimmäisen viikon aikana maat julistettiin neuvostotasavalloiksi.

Todennäisesti 66-vuotias Liinu-mummo oli pannut kotona asiat järjestykseen. Saima ja Martti vihittiin Raution Granlundin pappilassa 17.3.1940 presidentin luvalla heti talvisodan päätyttyä. Presidentin lupa vihkimiseen tarvittiin sen takia, että morsian oli vasta 16-vuotias. Vihkimisen suoritti kirkkoherra Kalevi Vihma.

Perheen ensimmäinen lapsi Veikko syntyi 26.6.1940 ja äiti Saima oli vasta 16-vuotias. Maailmansota oli riehui ympärillä. Huhtikuussa Saksa oli hyökännyt Tanskaan ja Norjaan. Samana päivänä, kun Veikko syntyi eli  26. kesäkuuta 1940 Romanian oli taivuttava ja Neuvostoliitto muodosti alueista Moldavian SNT:n ja itäosa liitettiin Ukrainan SNT:aan. Alankomaat antautui 15. toukokuuta ja Belgia 28. toukokuuta. Myös Ranskan puolustus oli revitty auki tällä liikkeellä, ja muutamassa viikossa Saksa miehitti laajat alueet Länsi-Ranskaa aina Bordeaux’hon saakka, ja lopulta Ranska antautui 22. kesäkuuta. Ruotsiin siirrettin talvisodan aikana lasten äitejä ja vanhuksia lähes 3000 ja lapsia 9000.

Moskovan välirauhan solmimisen aikaan Suomessa oli noin puoli miljoonaa sisäistä pakolaista, joista noin 200 000 oli kaupungeista maaseudulle pommituksia pakoon lähtenyttä henkilöä. Loput noin 300 000 henkeä olivat taas lähtöisin itärajan tuntumasta olevalta sotatoimialueelta. Suomessa pakolaiset majoitettiin muusta Euroopasta poiketen yksityisten ihmisten koteihin tai esim. kouluihin ja muihin vastaaviin paikkoihin. Pakolaisleirejä Suomeen ei siis perustettu, mikä osoittautuikin myöhemmin onnistuneeksi ratkaisuksi. Välirauhan solmimisen jälkeen suurin osa kaupungeista (pl. luovutetun Karjalan kaupungit) paenneista pääsi palaamaan kotipaikoilleen. Evakuoitujen (sana muuntui nopeasti kansan suussa ”evakoksi”) kokonaismäärä ei kuitenkaan laskenut kuin noin 80 000:lla, koska rauhansopimuksessa luovutettavaksi määrätyltä alueelta saapui jäljelle jääneeseen Suomeen noin 120 000 uutta siirtolaista. ”Evakkojen” kokonaismääräksi jäi siten noin 420 000 henkeä.

Talvisodan aikana säännöstelyn piiriin Suomessa joutui melko vähäinen määrä elintarvikkeita (mm. sokeri, siirappi ja kahvi). Yhtenä käytännön syynä tähän oli mm. se, että jo yksinomaan ostokorttien jakaminen olisi tuottanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kansalaisten hakeuduttua itärajan tuntumasta ja suurista kaupungeista pakoon sotatoimia ja pommituksia. Moskovan välirauhansolmimisen jälkeen elintarvikkeiden säännöstelyyn asettaminen laajeni nopeasti uusiin tuotteisiin ja tuoteryhmiin.

Välirauhan aikana elintarviketilanteen todettiin nopeasti heikkenevän. Syynä tähän olivat mm. luovutetuille alueille jäänyt maatalousmaa (n. 10 % peltojen kokonaispinta-alasta) ja ulkomaankaupan voimakas lasku, josta johtuen mm. ulkomailta ennen sotaa tuotujen lannoitteiden määrä laski romahdusmaisesti. Kolmantena tekijänä elintarviketilanteen heikkenemisessä oli talvisodan aikana ja heti sen jälkeen tapahtunut karjan määrän voimakas lasku. Lisäksi kesä 1940 oli sääoloiltaan hyvin kuiva, joka osaltaan laski maatalouden tuotantomääriä. Erilaisia elintarvikkeita asetettiin säännöstelyn piiriin hieman eri aikoina, mutta vuoden 1940 loppuun mennessä elintarvikkeiden säännöstely kattoi jo lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet ja nautintoaineet. Ravintorasvat, lihatuotteet ja maito sekä maitotuotteet olivat säännöstelyn piirissä vuoden lopussa. Merkittävimmän poikkeuksen muodosti peruna, jota ei välirauhan aikana asetettu säännöstelyn piiriin.

Välirauhan aikana luotiin Suomen sota-aikainen talouspolitiikka ja sen osana myös säännöstelyjärjestelmä, joka ei koskenut pelkästään elintarvikkeita vaan myös hyvin suurta osaa muita välttämättömiä hyödykkeitä. Välirauhan aikana saatiin luotua jonkinasteinen tasapainotila kysynnän ja tarjonnan välillä.

Välirauhan aikana elintarvikkeiden ohella monet muutkin tuotteet ja hyödykkeen siirtyivät säännöstelyn piiriin. Syksyn 1940 aikana mm. saippua ja muut puhdistusaineet sekä vaatteet ja jalkineet säännösteltiin. Lokakuussa 1940 jaettiin ensimmäiset tekstiilituotteiden ostokortit. Tekstiilien valmistuksessa käytettyjä raaka-aineita alettiin tosin säännöstellä vasta seuraavan vuoden maaliskuussa (esimerkkinä raaka-ainevarojen säännöstelyn alkamisesta välirauhan aikana). Tekstiilien ostokortit jaettiin erikseen miehiä, naisia ja lapsia varten. Tekstiilien ostoluvat jakautuivat sangen monimutkaisesti ns. tekstiilipisteisiin ja samassa lomakkeessa oleviin erikoiskortteihin (joiden perusteella saattoi ostaa esim. sukat tai vaihtoehtoisesti ompelulankaa luovuttaen samalla säädetyn määrän tekstiilipisteitä). Varsinaista tekstiilipulaa ei välirauhan aikana kuitenkaan vielä päässyt syntymään.

Suomen yhteyksien länsiliittoutuneisiin katkettua kesäkuun alussa 1940 tilanne maassa oli hyvin tukala. Suomessa koettiin yleisesti, että maa oli joutunut itselleen vihamielisten voimien saartamaksi. Neuvostoliitto painosti omalta taholtaan mm. rauhansopimuksen tulkintaerimielisyyksien muodossa ja Saksa koettiin lähinnä kylmäkiskoisen välinpitämättömäksi Suomea kohtaan. Olihan Saksa ”luovuttanut” Suomen Neuvostoliiton etupiiriin edellisenä syksynä ja noudattanut talvisodan aikana äärimmäisen tiukkaa puolueettomuuspolitiikkaa Suomen suhteen estäen mm. sotatarvikekuljetukset alueensa kautta. Kaiken lisäksi Neuvostoliitto toteutti Baltian maiden miehityksen 15. ja 17. kesäkuuta alkaen (ensin mainittuna päivänä alkoi Liettuan ja jälkimmäisenä päivänä sekä Eestin että Latvian miehittäminen). Baltian maat eivät ryhtyneet aseelliseen vastarintaan.

Touko-kesäkuussa 1940 Saksan suhtautuminen Suomeen muuttui nopeasti ja lähes täydellisesti. Saksan saatua yliotteen Ranskasta suuntautui Adolf Hitlerin johtaman Saksan mielenkiinto kohti itää ja Neuvostoliittoa. Ensimmäisiä suunnitelmia itään suuntautuvasta sotaretkestä lienee alettu pohtia jo toukokuun 1940 aikana. Varsinaisten suunnitelmien ja valmisteluiden alku ajoittuu hieman myöhemmäksi, heinäkuun lopulle 1940. Saksan hyökkäyssuunnitelma Neuvostoliittoon tuli sittemmin tunnetuksi Operaatio Barbarossan nimellä. Saksan kasvava kiinnostus itään merkitsi Suomen strategisen aseman muuttumista oleellisesti. Suomelle ryhdyttiin kaavailemaan omaa osaa itään suuntautuvassa hyökkäyksessä. Liittoutuneiden joukkojen vetäydyttyä Norjasta kesäkuun alussa todettiin valitun, liittoutuneisiin suuntautuneen linjan ajaneen karille täydellisesti. Tämän johdosta Suomen johto informoi Saksan Helsingin lähettilästä siitä, että aiempaa mm. Iso-Britanniaan suuntautunutta linjaa pidettiin virheenä ja että Suomi olisi nyt halukas sitoutumaan poliittisesti ja taloudellisesti Saksaan. Saksan ja Suomen poliittinen lähentyminen sai konkreettisen muodon jo 29. kesäkuuta 1940 solmitun kauppasopimuksen muodossa. Sopimus oli suomalaisten kannalta jopa yllättävän laaja ja edullinen. Sopimus nelinkertaisti Suomen viennin Saksaan ja kaksinkertaisti samalla tuonnin Saksasta ennen talvisotaa vallinneeseen tasoon nähden.Suomen johto teki siis melko nopean linjamuutoksen, jonka seurauksena Suomi siirtyi Saksan vaikutuspiiriin.

Aholla nuori Saima-äiti pienen lapsen kanssa ja Liinu-mummo taistelivat olemassaolon puolesta niukkuuden keskellä. Elämä jatkui ja 18-vuotiaana Saima oli jo toisen lapsen äiti. Ennen jatkosotaan lähtemistä Martti pisti 17-vuotiaan Saima äidin uudellen paksuksi. Esko syntyi 21.2.1942. Elämä oli rankkaa. Varastojen loputtua keväällä 1942 oli kansakunta käytännössä jo nälänhädän partaalla. Syksyllä 1942 perunasta tuli korttiruokaa. Kovin pula ruoasta oli marraskuun 1941 ja kevään 1942 aikana. Pula oli kengistä ja vaatteista. Kenkiä tehtiin lopulta puusta. Sodan loppuun mennessä kaikki käyttökelpoinen vaatetavara ja kankaat oli moneen kertaan käännetty ja ommeltu uudelleen. Moni nuori tyttö pääsi ripille paperisesa hameessa.
Juna, linja-auto ja polkupyörä olivat yleisimmät kulkuneuvot. Aikataulut olivat satunnaisia, bussit kulkivat jos kulkivat. Pyöränkumeista oli kova pula. Lasten lelut olivat sota-aikana käytännöllisiä, lähinnä puusta tehtyjä.

Keskipohjalaisrykmentti määrättiin liikekannallepanomääryksen mukaan perustettavaksi 18.6.1941. Tällöin lämpinä kesäpäivänä jaettiin Raution reserviläisille palvelukseenastumismääräys. JR/29:n III-pataljoona muodostettiin Sievin asemalla. Sinne rautiolaiset marssivat 18.6.1941 Pöllän koululta.

Nämä kolme rykmenttiä JR29, JR50 ja JR8 muodostivat tulevissa sotatoimissa 11 divisioonan, jonka komentajan oli jalkaväenkenraaliksi myöhemmin noussut K.A.Heiskainen, joka sai lempinimen "Kylmä Kalle".

Kun III pataljoona oli Sievissä Ylitalojen pihoilla saatu koottua, sotilaspuvut ja varustukset aseineen jaettua, marssi se komppanioittain Sievin aseman KPO kaupan vieressä olevalle kentälle. Rykmentikomenttaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti voimakashenkisen puheen pataljoonalle.

20.6.1941 kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska-Iisalmi-Pieksämäki kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille 23.6. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja varsinainen sotilaselämä alkoi.

Kolmas pataljoona sai määräyksen 6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta Ilomäki. Se kuului Värtsilän pitäjään. Illalla 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen. Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8 komppania (Kalajoki). Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh tulittaessa Ilomäkeä ampui vahingossa liian lyhyitä laukauksia. Näistä osa putosi etenevään komppaniaan. Eteneminen pysähtyi. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli. Tämän johdosta 8 komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7 komppanian vuoro. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta sivutalta kaarroksen ja karkoitti siellä olleen vihollisen partion. Tämä käytti ensi kerran ns. kiväärikranaatteja, jotka ammutaan tavallisella kiväärillä ja ovat käsikranaatin kokoisia. Ne räjähtävät ilmassa. Näistä kranaateista Jaakko Yliverronen haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki Eero polveen. Ilomäen varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun muassaKaarlo Korhonen Rautiosta.
Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen ja nyt Ilomäki vallattiin suuremmitta tappioitta.

Ilomäen valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR 50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa Koirivaaran maastossa. Kun lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita kohti, oli 7 komppanian ryhmitys kantakolmio. Se tarkoitti sitä, että eturivissä etenivät I, II ja IV joukkueet, III joukkue, joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen reservinä ja eteni noin 50 metriä takana. Noin kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihoillinen oli ja missä oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko siellä suomalaisia?". Sieltä vastattiin "On suomalaisia". Mutta lähestyttäessä mäen ylärinnettä alkoivat konekiväärit laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti. Komppania sai tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit lentelivät ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi tyksitä yhtyi leikkiin. Rautiolaisista Vilho Hihnala haavottui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle kannettaessa hän menehtyi. Aukusti Pahkamaa haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Kirivaaran valtauksen jälkeen seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometsin päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.
Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti Soanlahden maantietä etelään, Jääkärikomppania oli lähetetty pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan Lemetin mottialueen läpi.

Uomaalta jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella käynyt kestämättömäksi. Siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin ylitettiin vanhan valtakunnan raja. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.

Kolmas pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta marssittuaan Hyrsylän kylän lähistölle. Marssien aikana viholliseen yhteyttä oli pitänyt kevytosasto Riitesuo, jolta kolmas pataljoona otti etulinjan valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin menevän vähäisen tien molemmin puolin.

Kolmas pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä. Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli aikaisemmin partionut. Kylän valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen rannalla Ignoilan kylän luokse. Igonoila asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin kaatuivat Heikki Perttula, Veikko Kola ja Erkki Toivanen.Heino Hillukkala, Onni Olkkonen, Vilho Murtoniemi, Jaakko Tokola, Eino Mustasaari, Osmo Tokola ja E. Pirttilahti haavoittuivat.

JR 50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa kesti nelisen tuntia.

Komppania majoittui 20.8.1941 Beskin asemalta noin 1 km itään. Petroskoin rautatie oli saatu poikki. Ratakiskoja oli räjäytetty ainakin kahdeksasta kohti. Panssarijuna jäi mottiin.Saksalaiset pommikoneet saivat lopulta tuhottu panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.

JR29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs komppnai sai käskyn saartaa kyl idästä. Viholliseen saatiin heti kosketus ikävällä tavalla, Yksi Raution mies surmattiin pistimellä. Siinä syntyneessa kahakassa Otto Saaronmaa sai kuitenkin tuhottua vihollisporukan. Seuraava päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistus ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui 53.

Somban jälkeen kauniin syyskesän päivän siirryttiin muutamia kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan luvan pystyttää teltat. Oli lepohetken vuoroo. Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät levolle,. Kolmannessa joukkueessa jäi vartioon aluksi Olavi Blomqvist. Eipä kesätnyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja laukaus. Sombasta harhailevia vihollisia oli metsässä pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen kohdalle osuman, mutta Olavi, joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä, sai survaistua pistimen sivuun. Pistin nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon. Olavin konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren miehenkoljatin. Olavi vietiin nopeasti JSP:lle.

Somban valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven-Petrsokoin leveän maantien tuntumassa. Kintaan kylä vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi eteenpäin. Saatiin kovaa tykistötulta vastaan. Tässä tykistötulessa Jaakko Yliverronen, joka oli juuri palannut ensimmäiseltä toipumuslomaltaan, haavoittui heti uudestaan.

Niiniselän kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa Aunuksesta tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi suota ja vaikeakulkuista rämettä. Matkaan meni koko yö. Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla kantamuksineen. Kukkulalla oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto muuttui perunapelloksi. Siellä oli naapuri vastassa. Kylässä oli useita hyökkäysvaunuja, jotka ryhtyivät ampumaan kukkulalle. Tässä 7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä kaatuivat Niilo Saaronmaa, Matti Kivisaari, Lauri Huuha ja Arvi Hietamäki. Haavoittuneina poistuivat rivistä Lauri Haveri, Jaakko Tokola, Väinö Haapakoski ja Janne Haapasaari.

Prääsän valtauksen aikana haavottuneiden saaminen jsp:ltä eteenpäin oli vaikeaa. Monet haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu olisi ollut nopeampaa.
III pataljoona hivuuttautui vähän kerralaan Prääsän kauppalaan. Prääsässä yhtyivät rykmentti II ja pataljoona III. JR8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjären asutuskeskuksessa. Täällä Armas Vuorio haavoittui vaikeasti.

Prääsän jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia tappioita Aale Petäjistö haavoittui vaikeasti. Hänen veljensäVeikko syöksyi auttamaan veljeään, mutta hän kaatui samalle paikalle. Aale saatiin kannettua pois, mutta hän menehtyi joukkosidontapaikalle. Valo Niska ja Kaarlo Verronenhaavoittuivat. Pataljoona eteni aina Matroosan kylän laidalle. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään. Polivinan jälkeen oli vuorossa Vilgan valtaus. Raju tykistökeskitys osui 7 komppanian alueelle täsmällisesti. Kranaatti osui nuotioon ja Eino Kärkinen huusi apua. Eino menehtyi nopeasti ja Augusti Niiranen oli kaatunut. Keskitys pani komppania sekaisin. Hevosia kuoli ja kalustoa menetettiin. Erkki Kuoppala ja Yrjö Hakkarainenhaavoittuivat. Pataljoonan komentaja ratsumestari Eerola kaatui tarkka-ampujan luodista. Taistelussa kaatuivat Eero Yliverronen ja Väinö Hollanti. Saatiin uustista kuulla, että suomalaiset olivat valloittaneet Äänislinnan kaupungin.

Äänislinnassa oleville sotilaskasarmeille siirtyi myös III pataljoona. Pataljoona oli niin loppuunkulunut, että sille annettiin kolmen viikon toipumisaika. Raution kirkkoherra Kalevi Vihmakävi komppaniaa tervehtimässä.

Lepokauden jälkeen pataljoona ja myöehmmin koko rykmentti siirrettiin junakuljetuksessa Petroskoissa Syvärin asemalle. Syvärin asemalta marssittiin 30-40 km pohjoispuolen heikkoa tietä Äänisjärvelle päin Homorovitsankullän. Täällä otettiin etulinjan vastuu. Homorovitsan rintamilla II ja III pataljoona miehittivät Kimjärven maason. Talvi painoi päälle. Marras-joulukuun vaihteessa alettiin korsujen teko. Maaliskuun 10 päivänä rykmentin purkamiskäsky määräsi, että 1912 ja sen jälkeen syntyneet reserviläiset siirretään I pataljoonan alaisiksi ja osa Kevyt Osasto 10:een. Vuonna 1911 syntyneet ja sitä vanhemmat pääsivät siviliin. Tähän päättyi rykmentti JR 29 vaiheet yhtenäisenä sotilasyksikkönä. Raution komppaniasta suurin osa siirtyi I pataljoonan yhteyteen.

Suomalainen partio kävi 21.7.1942 Kiipuron takan. Partiossa oli 14 miestä. Paluumatkalla linjojen ylitys epäonnistui. Olavi Pokela kaatui ja yhdeksän haavoittui. Vain neljä säilyi terveenä. Omat joukot tulivat apuun.

Ennen sotaa arvioitiin elintarviketilanteen heikkenevän merkittävästi mahdollisen sodan syttyessä. Valtiovalta varautui asiaan mm. perustamalla Kansanhuoltoministeriön, joka aloittikinsäännöstelytoimenpiteet jo lokakuun alussa 1939 julistamalla sokerin ja siirapin säännöstelyn alaisiksi. Kuun lopulla aloitettiin valtioneuvoston päätöksellä kahvin säännöstely, joka johti aluksi ns. kahvin korvikkeen valmistuksen aloittamiseen. Myöhemmin tilanne kehittyi vuoden 1943 aikana kokonaan kahvittoman kauden alkamiseen ja käyttöön tuli ns. kahvin vastike.

Elintarvikkeiden osalta lähtötilanne oli kuitenkin hyvä vuoden 1939 sadon täytettyä odotukset ja sadonkorjuun onnistuttua ennen YH:n julistamista. Tästä johtuen tavanomaisia peruselintarvikkeita oli saatavilla lähes normaalisti, mutta ajoittaisia toimitusvaikeuksia ilmeni esimerkiksi rataverkkoon kohdistuneiden pommitusten haitatessa elintarvikkeiden kuljetuksia. Säännöstelyn piiriin kuului lähinnä jo mainittujen kahvin ja sokerin lisäksi muun muassa tee.

Jatkosodan ajalta tunnetuksi tullut säännöstelymääräyksien kiertäminen eli musta pörssi ei vielä talvisodan aikana päässyt sanottavasti nostamaan päätään. Elintarviketilanteen heikkenemistä esti omalta osaltaan myös ulkomailta myötätunnon eleenä saadut avustukset. Rahallisten avustusten ohessa Suomeen saapui muun muassa elintarvike- ja vaatelähetyksiä.

Kolme päivää aseleposopimuksen allekirjoittamisen jälkeen valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Antoni pakenee ilman maastapoistumislupaa Ruotsiin. Hän esiintyy siellä väärällä nimellä. Hän palaa 21 päivänä lokakuuta Helsinkiin, mutta marraskuun alkupäivinä 1944 Arno Anthoni matkustaa Raution pappilaan ja piileskelee Raution pappilassa kirkkoherra Vihmanhuostassa. Anthoni kävi ostamassa maitoa ja voita kotitilaltani Aholta, mikä oli Raution pappilan lähinaapuri.Äitini Saima muistaa kuinka Liinu-mummo hoiti kaupankäynnin. Tuolloin ihmisillä ei ollut tarkkaa tietoa kuka tämä henkilö oli. Anthoni esiintyi väärällä nimellä. Anthoni piileskeli Raution pappilan vinttikamarissa. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1945.

Arno Kalervo Anthoni (11. elokuuta 1900 Karjalohja - 9. elokuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen lakimies, joka toimi Valtiollisen poliisin päällikkönä jatkosodan aikana.Anthoni tuli ylioppilaaksi vuonna 1920, suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1927 ja sai varatuomarin arvon 1930. Hän toimi nimismiehenä Anjalassa ja Elimäellä vuosina 1928-1933. Nimismiehen toimensa ohella hän harjoitti myös asianajoa. Vuodesta 1933 Anthoni toimi Uudenmaan läänin poliisitarkastajana.

Anthoni nimitettiin Valtiollisen poliisin päälliköksi 1. helmikuuta 1941. Hänen toimestaan Valpo asettui läheiseen yhteistyöhön Saksan salaisen poliisin Gestapon kanssa. Sisäministeri Toivo Horellin kanssa Anthoni, joka ei salannut saksalaismielisiä ja juutalaisvastaisia mielipiteitään, luovutti Suomesta sodan aikana Saksaan satoja henkilöitä, joiden joukossa oli useita juutalaisia. Kun Horelli toi Anthonin kannattaman esityksensä valtioneuvoston käsittelyyn loppusyksyllä 1942, hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K.-A. Fagerholm suuttuivat ja ilmoittivat eroavansa hallituksesta, jos karkotukset pannaan toimeen. Tilanne uhkasi ajautua umpisolmuun, kun Horelli puolestaan uhkasi erota, jos hänen valtuuksiaan rajoitettaisiin. Presidentti Risto Ryti, joka piti tärkeänä SDP:n mukanaoloa hallituksessa, joutui aivan erikseen lepyttelemään Tanneria ja Fagerholmia ja vakuutti heille, ettei ketään henkilöitä karkotettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin muistelmissaan tulleensa nenästä vedetyksi, kun Anthonin ja Horellin karkotettavaksi määräämät henkilöt sittenkin luovutettiin Saksaan.

Anthoni syrjäytettiin Valpon johdosta 1. maaliskuuta 1944, kun Saksan häviö toisessa maailmansodassa alkoi näyttää todennäköiseltä, ja hänen tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Tämän jälkeen Anthoni siirtyi virkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin.
Anthoni pidätettiin Suomen kommunistisen puolueen ja Valvontakomission vaatimuksesta 23. huhtikuuta 1945 ja määrättiin turvasäilöön. Hänet tuomittiin vankeuteen sotarikoksista syytettynä 24. tammikuuta 1946 Valvontakomission poistuttua Suomesta ja sisäministeri Yrjö Leinon jouduttua eroamaan hallituksesta Anthoni vapautettiin toukokuussa 1948 sen jälkeen, kun Ernst von Born oli tehnyt eduskunnassa hänen asiastaan kyselyn Pekkalan hallitukselle.
Vuodesta 1949 Anthoni toimi Lohjan Kalkkitehtaan lakimiehenä. 6. marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään sisäministeri Toivo Horellia ja Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno Anthonia. Syyt kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon päällikköArno Anthonin mukaan kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa oli kaksi lasta.
Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni asetettiin syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.Anthoni joutui syytteeseen sodan jälkeen, mutta hänet vapautettiin. Myöhemmin osoittautui, että tuomari oli ollut suomalais-saksalaisen seuran puheenjohtaja.

Kymmenientuhansien ihmisten siirtäminen ensin maakuljetuksin Inkeristä Viroon ja sieltä meritse Suomeen sodan olosuhteissa kolmen maan viranomaisten yhteistyönä oli melkoinen suoritus. Varsinaiset maakuljetukset Suomeen siirtämistä varten tapahtuivat Hatsinasta Tallinnan kautta Paldiskiin junalla ja merikuljetukset sieltä Hankoon ja muihinkin satamiin, kuten Turkuun ja jopa Raumalle. Inkeriläisten Suomeen siirroon edellytyksenä oli vapaaehtoisuus.

Inkeriläisten siirtämisessä Suomeen oli kaksi erilaista vaihetta. Ensimmäinen vaihe perustui vapaaehtoisuudelle ja se tapahtui maaliskuusta lokakuuhun 1943. Ensimmäinen laivakuljetus lähti Paldiskista 29.3.1943,
Toinen siirtovaihe alkoi välittömästi ensimmäisen päätyttyä ja se perustui saksalaisten evakuointimääräykseen. Määräyksen mukaan kaikkien siviilien oli lähdettävä kodeistaan Inkeristä ja mentävä Viron kautta Suomeen tai sitten Saksaan.
Oman ryhmänsä Suomeen siirrettävistä inkeriläisistä muodostivat Saksaan töihin viedyt nuoret työkykyiset henkilöt. Heidän olosuhteensa olivat aika kurjat. Heitä tuotiin Saksasta Suomeen vähän yli 2000 henkilöä.
Inkeriläistä siviiliväestöä siirrettiin Suomeen 29.3.1943 - 17.6.1944 yli 63 200 henkeä. Enimmillään inkeriläiset toivat noin 35 0000 henkilön lisäyksen Suomen työmarkkinoille.

Ahollakin oli inkeriläsiä. He asuivat Ahon vanhassa rakennuksessa. Talon runko siirrettiin myöhemmin Typpöön, jossa se toimi Typön postitalona. Myös venäläisiä sotavankeja oli Aholla töissä toisen maailmansodan aikana.
Sotamuistojen ja niukkuuden kanssa jatkettiin elämää Aholla sodan jälkeen. Sotamuistot vaivasivat Marttia koko hänen eläämänsä ajan. Ne nousivat pintaan aina kun miehiä kokoontui keskustelemaan. Muistan kuinka isäni kertoi useasti sotakertomuksia, mutta en pystynyt nuoresta iästäni johtuen niitä hahmottamaan niin hyvin kuin nyt.

Martin ja Saiman kolmas lapsi Olli syntyi keskelle puutetta ja kurjuutta 19.7.1945. Talon henki ja tomera valtias Liinu-mummo kuoli 16.8.1949. Elämä alkaa vakiintua ja normalisoitua. Martin ja Saiman neljäs lapsi syntyy 27.5.1950. Synnytykset tapahtuvat kotona. Erkkikin syntyi saunassa aamulypsyn jälkeen. Saima-äidillä oli todella raskasta, kun piti huolehtia neljästä lapsesta ja kotitöistä sekä karjataloudesta. Aamulla ja illalla oli käytävä lypsyllä. Juomavesi oli haettava kottikärryillä ja päniköillä Rönninmäeltä tai Väliverrosen Iikan kaivosta. Maito sepottiin ja kirnuttiin kotona. Tuvassa oli höyläpenkki. Saima-äiti leipoi leivät ja paistoi ne leivinuunissa.
Aholla oli tapana teurastaa sika syksyllä. Martti suoritti teurastuksen. Koska ei ollut jääkaappeja eikä pakastimia, niin lihat laitettiin suolaveteen. Puolet siasta myytiin osuuskauppaan ja sillä lyhennettiin vastakirjaostoja.

Olen syntynyt Raution Alapään kylässä vuonna 1950 kotitilani ulkosaunassa. Tuohon aikaan vielä kotisynnytys oli mahdollista, mutta ei enää kovin tavallista. Olen maanviljelijäperheen neljäs lapsi. Minulla on muistikuvia 1950-luvulta.
Kotini oli maalaistalo, jossa oli kolme huonetta. Tuvan alla oli perunakellari ja sinne pääsi avaamalla keskellä tuvanlattiaa olevan kannen. Kotitaloani lämmitettiin puilla. Takka ja leivinuuni olivat tuvassa ja peräkamarissa oli pyöreä peltikuorinen takka.
Talvella talon ympärille laitettiin lunta suojaksi pakkaselta.

Tuvassa oli myös silloin tällöin höyläpenkki. Kotona tehtiin lähes kaikki tarvittavat puutyökalut ja -esineet. Aivan 1950-luvun alussa voita kirnuttiin kotona ja aikaisemmin maitokin separoitiin kotona. Maidot siivilöitiin lypsyn yhteydessä. Maito lypsettiin luonnollisesti käsin. Maitoa kuljetettiin päniköillä kottikärryissä omaan Raution meijeriin reilun kilometrin päähän. Koneenhoitajana meijerissä toiminnan viimeisinä vuosina 1950-luvulla oli Matti Murtoniemi. Oman osuusmeijerin toiminnan lopettaminen Rautiossa johtui suurelta 1950-luvun alkuvuosina käynnistyneestä meijerikilpailusta, jossa isommat meijerit käyttivät aseena ennen muuta maidosta tuottajille maksettavaa hintaa. Viimeiset maidot Raution meijerillä otettiin tammikuussa 1954. Raution meijerin sulkemisen jälkeen kotitilani maidot kuljetettiin Tyngän meijeriin. Maitopänikät isä vei aamuisin maitotelineelle maantien varteen, josta ne kuljetettiin kuorma-autolla Tyngän meijeriin. Maitopäniköiden vienti oli aamuisin isäntien ”torikokouksen paikka”, jossa vaihdettiin kuulumiset. Iltapäivällä pänikät tuotiin takaisin maitotelineille. Päniköissä oli ”kurria” vasikoita varten. Kotitilani maitopäniköiden numero oli aikaisempina vuosina 315 ja myöhemmin 516. Ne ovat jääneet mieleeni, koska aika usein hain maitopänikät kottikärryillä kotiin

Vesi haettiin kaivoista päniköillä eli maitopystöillä kesällä kottikärryillä ja talvella kelkalla. Lähin kaivo oli muutaman sadan metrin päässä metsän reunassa Rönninmäellä. Myös naapurimme Isak Väliverrosen hyvävetisestä kaivosta haettiin juomavettä. Pesumahdollisuudet rajoittuivat kotona ”kommuutin” päällä olevaan pesuvatiin ja jokaviikkoiseen saunomiseen. Kotona lämminvesi saatiin uunin vieressä olevasta pienestä hanallisesta altaasta, jossa vesi lämpeni, kun takassa pidettiin tulta. Vaatteet pestiin pesusoikossa pyykkilaudalla. Kotona leivottiin pullat ja leivät. Joskus kaupasta tuotiin näkkileipää, korppuja ja tietenkin sokeria. Kotona oli sokerisakset toppasokerin leikkaamista varten. Kotona kudottiin myös matot.
Kotona meillä oli kymmenkunta lehmää, lampaita, sikoja, kanoja ja hevonen. Kotoa saatiin maitoa ja voita. Pääasiallinen ruoka oli perunat. Sika teurastettiin syksyllä. Sianporsaat haettiin liikkuvilta kauppiailta, jotka ilmoittivat aikatauluistaan Keskipohjanmaa-lehdessä. Tien varteen mentiin odottamaan porsasautoa säkkien kanssa. Pikkuporsaat laitettiin säkkeihin ja vietiin kotiin. Isä teurasti sikoja kotona ja hän kävi naapureillekin teurastama sikoja. Isälläni oli pistooli, jolla hän ampui sian ja sen jälkeen tapahtui teurastus, jossa minäkin olin apuna. Siasta saatiin ruokaa pitkäksi aikaa. Mieleeni on jäänyt pannussa paistetut sianlihasiivut ja pannussa rasva, jossa kasteltiin leivänpalasia. Ne olivat todella hyviä. Myös verileipää ja verilettuja oli joskus ruokana sekä ”alatoopia” eli lihahyytelöä. Joskus aterialla oli metson tai jäniksen lihaakin, sillä isäni harrasti metsästystä. Isäni Martti harrasti metsästystä ja hän oli Raution metsästys- ja ampuseuran jäsen numero 1.

Lehmät laidunnettiin pääasiassa kodin läheisyydessä, mutta kauempanakin lehmiä käytettiin syömässä. Kuljetin lehmiä reilun kilometrin päähän Kohtanevalle laitumelle aamuisin ja iltaisin kävin hakemassa lehmät kotiin. Karja oli Suomen karjaa. Ensimmäinen ayshire-lehmä saatiin vuosikymmenen vaihteessa. Kylällä oli oma sonniosuuskunta ja lehmät vietiin astutettaviksi sonniosuuskunnan sonnille. Pienenä kävin isäni kanssa viemässä lehmiä astutettavaksi toiselle puolelle jokea Niemelän sillan kautta nykyisin tunnetun kirjailijan Maarit Verrosen isoisän navettaan. Kun kasvoin hivenen isommaksi, käytin yksin lehmää astutuksella. Pienenä jouduin odottamaan ulkona, kun isä vei lehmän astutuksille. Eihän toimitus ollut pienten lasten katseltavaa. Leipä oli maksuna ja uusinta oli ilmainen.
Lampaista saatiin villaa, mikä kehrättiin langoiksi. Äiti kutoi langoista sukkia ja villapuseroita. Meillä oli Piiju-niminen hevonen, jolla minä sain ajaa hevosvetoista haravakonetta. Heinätöissä sain laittaa heiniä seipäille ja olla polkemassa heinänkorjuussa heiniä ladossa niin Kohtanevalla, Mikonniemessä kuin kotiladossa navetan yhteydessä. Ensimmäinen traktori, harmaa Ferguson, saatiin kotitilallemme vuonna 1956.
Meillä oli kotona pärehöylä, jolla voitiin höylätä päreet rakennusten kattamista varten. Olen itsekin ollut mukana kotini ja navettarakennuksen pärekattoa tekemässä. Meillä oli myös silppuri, jolla tehtiin kuivikkeita lehmille. Metsästä kaadettiin polttopuut ja ”rantteella” katkottiin sirkkelillä puut ja halottiin kirveellä puut sopivan kokoisiksi. Myöhemmin hankittiin halkomakone. Metsästä puut ajettiin hevosella kotiin. Meillä oli myös naapureiden kanssa yhteinen puimakone ja näin saatiin viljat puitua. Viljat kuivattiin omassa viljakuivaamossa ja säilytettiin kotitilan aitan laareissa. Kotini läheisyydessä oli pajarakennus, jossa voitiin takoa tarvittavat metalliset työkalut ja esineet. Pajassa oli ahjo ja alasin sekä tarvittavat työkalut.
Pienenä leikkikalujani olivat kuusen- ja männynkävyt. Kuusenkävyt olivat lehmiä ja sonneja ja männynkävyt lampaita. Leikimme myös kymmentä tikkua ”omat nimet kirjoihin ja kirjan kannet kiinni” ja pum-sotaa. Myös puuautot olivat mieleen jääneitä leikkikaluja. Urheilupuolella luistimina toimivat puukapulat, joihin oli laitettu sahanterä. Luistelupaikka aukaistiin omin voimin ja pidettiin puhtaana Vääränjoen jäälle. Myöhemmin monoihin Murtoniemen Vilho laittoi potkukelkanjalaksen vahvuiset raudat ja ne teroitettiin, jolloin ne vastasivat hyvin luistimia. Talvella hiihdettiin Leander Takkusen koivupuusta tekemillä suksilla, joissa oli voittositeet. Jos sukset menivät mäkihypyssä poikki, niin korjaus tapahtui peltin palasella. Lumisodat ja lumiukkojen tekemiset kuuluivat talvileikkeihin. Kesällä aitajuoksua harrastettiin laittamalla pajuhaarukkoihin pajut ja ne olivat hyvät aitajuoksutelineet. Seivästä hypättiin puuseipäällä. Kuulantyöntöä harrastettiin kivillä. Kesällä käytiin uimassa Vääräjoessa. Urheilukentälle etsittiin 1950-luvun alussa paikkaa moneltakin suunnalta ja lopulta päätettiin rakentaa urheilukenttä Alapäähän kansakoulun ja pappilan lähelle Ahon eli kotitilastani ostetulle alueelle. Ei ole ihme vaikka vietinkin urheilukentällä melkoisen osan lapsuudestani.
Keräily kuului myös pienen pojan harrastuksiin. Liimana käytettiin keitettyä perunaa. Tällaisella liimalla liimattiin vihkoihin Joonas-kortteja, Pauligin autokortteja, lintukortteja, tulitikkulaatikoiden etikettejä ja postimerkkejä.
1950-luvun loppupuolella luimme Tex Willereitä, Pecos Billiä, Aku Ankkoja ja Mustanaamiota. Kirjasto oli ”Kevarissa”, jossa Martta ja Aino Räihä huolehtivat kirjaston pitämisestä. Kylällä oli myös lääkekaappi, jota Vuotilan Aino ylläpiti. Sieltä löytyivät peruslääkkeet. Terveydenhuollosta vastasi terveystalo ja terveyssisar. Posti kannettiin laatikoihin maantien varteen. Kotiini tuli Keskipohjanmaa ja Maaseudun Tulevaisuus. Raution kautta ajoi postiauto, jonka kuljetti postit ja jonka kyydillä pääsi kulkemaan kerran päivässä joko Kalajoen tai Sievin suuntaan. Sievin asema oli lähin rautatieasema. Myös Kalle Kamusen linja-autot liikennöivät tuohon aikaan. Raution postinhoitajana toimi vuosina 1952-1953 Anneli Paananen ja vuosina 1953-1958Sirkka Sipilä. Aholla ei ollut autoa, vaan kun liikuttiin pyörällä. Muistan, kuinka isän kanssa lähdettiin käymään Kokkolassa. Matka tapahtui siten, että ensin ajettiinpolkupyörilla Rautiossa Sievin asemalle ja sitten mentiin ”lättähattu-junalla” Kokkolaan. Polkupyoriä ei tarvinnut silloin lukita. Ne säilyivät lukitsematta asemarakennuksen varaston seinän vieressä. Kenellekään ei tullut mieleen varastaa toisen omaisuutta vaikka polkupyörät olivat lukitsemattomia.

Elämä tuohon aikaan oli toisenlaista. Muistan kuinka kotona isäni pistooli oli piirongin laatikossa ja panokset vieressä. Ne olivat kaikkien kotoväen saatavissa, mutta ei kenellekään tullut mieleen, että siinä olisi jotakin vaarallista. Samoin kivääri ja haulikko olivat kamarin seinällä ja myöhemmin komerossa. Panokset ja aseet olivat vapaasti saatavilla eikä kukaan tuntenut että niistä olisi mitään varaa kenellekään.

Villieläimiä,kuten karhuja oli tuohon aikaan vain Keskipohjanmaan kotiseutulukemistossa, jossa oli Osmo Tokolan kirjoitus Raution viimeisestä karhusta.
Raution kunnantalo oli Raution Alapäässä. Talo oli entinen Raution Suojeluskunnan talo meijerin vieressä. Raution Osuuskassa toimi Kalajoen Osuuskaupan talossa vuosina 1946 - 1961. Raution Osuuspankin johtajana toimi vuosina 1931- 60August Verronen ja vuosina 1961 - 1974 Viljo Niskakangas.Raution Osuuspankin oma toimitalo valmistui vuoden 1961 lopulla.
Suut makeaksi saatiin Fazerin lakritsapötkyillä, joita käytiin ostamassa Kalajokilaakson liikkeestä, mikä oli Raution meijeriä vastapäätä. Kivelän Hilman ja Aarnen kaupasta kävimme ostamassa salmiakkineliöitä, jotka oli pakattu pieneen valkoiseen pussiin. Pääasiallinen kauppamme oli Kalajoen Osuuskaupan Raution myymälä, mikä oli sekatavarakauppa.
Radiosta kuunneltiin yleensä puoli yhden uutiset päivällä ja illalla iltauutiset sekä päivän peili. Puhelinta meillä ei ollut. Jos tarvittiin puhelinta, niin käytiin soittamassa Väliverroselta, jossa Fanni Väliverronen toimi keskusneitinä ja yhdisteli puhelinlankoja.
Alakoulu toimi 1951-1955 pappilan väentuvassa. Uusi kirkonkylän koulutalo valmistui 1955. Kansalaiskoulukin toimi näissä tiloissa vuosina 1958-1966. Kahdella alimmalla luokalla toimi opettajanaAnna-Liisa Tokola, kolmannella ja neljännellä luokalla Anneli Hintsala ja ylemmillä luokilla Osmo Tokola. Koulun keittiön toiminnasta vastasi Hilma Roviomaa. Oppilaita oli 70-80 ja kansalaiskoulun aikana noin 120. Keittolassa oli iso puuhella ja keittiöastioina toimivat 50-litrainen alumiinikattila ja vähän pienempi emalikattila. Luokkiin keitto kannettiin emaliämpäreillä. Kastike pantiin maitokannun ja kaadettiin siitä perunoiden päälle. Tyypillisiä ruokia olivat maitoperunat, makkaraperunat, voiperunat, silakkaperunat, perunat ja ruskea kastike, perunat ja makkarakastike, kaurapuuro, mannapuuro ja soppa, perunaryynivelli, maitokiisseli ja hillo sekä suklaavelli.

1950-luvulla Aarne Sämpi sahasi pokasahalla koko kouluyhteisön tarvitsemat polttopuut ja pilkkoi ne pieniksi koulun liiterissä. Oppilaat kantoivat keittolassa tarvittavat puut koulun pihan laidalla olevasta liiteristä keittolan puulaatikkoon ensimmäisellä välitunnilla. Lattiat pestiin kerran viikossa juuriharjalla ja luutulla. Koulujen väliset hiihto- ja urheilukilpailut järjestettiin vuorollaan Kärkisessä, Pöllässä ja kirkonkylän koululla. Osmo Tokola piti iltaisin voimistelukerhoa. Jokaisen oli saatava kippisuoritus aikaan. 

Raution kirkkoherroista muistan Antero Juntumaan, joka toimi Rautiossa vuosina 1952-1955. Hänen jälkeensä tuli Juhani Laitala vuosiksi 1955-1956. Heitä seurasi Martti Peltonen, joka vaikutti Rautiossa vuosina 1956-1971. Peltonen oli innokas partiotoiminnan vetäjä. Itse olin mukana partiotoiminnassa. Rouva Hanna Peltonen piti pyhäkoulua pappilan renkituvassa. Pyhäkoulut kuuluivat minunkin säännölliseen ohjelmaan. Pyhäkoulusta sai muistivihkoon karitsan kuvan joka osallistumiskerrasta.

Vähitellen kotini vaurastui ja meille hankittiin pitkän odotuksen jälkeen ensimmäinen traktori harmaa Ferguson vuonna 1956. Koneita hankittiin traktoriin. Meillä oli kuitenkin vielä Piiju-hevoen, jota minäkin sain ajaa muun muassa haravakoneen kanssa.

Vuonna 1952 Rautiossa vuokrattiin alakoulua varten luokkahuone koulun viereisestä pappilan väentuvasta ja samana vuonna rakennettiin koululle uusi sauna. Koulun laajentaminen tuli esille seuraavana vuonna ja johtokunta esitti jälleen koulun rakentamista uuteen paikkaan, koska ”nykyisen koulun paikka on sekä asemansa että maan laatua ajatellen sellainen, että ei ole tarkoituksenmukaista tähän koulua rakentaa. Kunnanvaltuustokin oli nyt samaa mieltä ja koulun paikaksi ostettiin maantien varresta Antti Niskalta 63 aaria maata 350 000 markan hinnalla.

Koululle hyväksyttiin Jukka-tyyppipiirustukset ja rakennsulupa saatiin syyskuun alusta 1954. Tiilirakenteinen koulu valmistui kunnan omana työnä 1955 ja sen kustannukset olivat noin 23 miljoonaa markkaa. Koulun tilavuus oli noin 3300 kuutiometriä ja talousrakennuksen tilavuus noin 330 kuutiometriä. Osmo Tokolalla on ollut eriitäin tärkeä roolin koulun saamisessa.

Saima-äidillä on ollut kova ja työntäyteinen elämä. Hän on kasvattanut neljä lastaan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Hän on Ahon emäntänä huolehtinut lasten vaatetuksen Singer-ompelukoneella. Pessyt pyykit pyykkilaudalla ja mäntysuovalla. Hän on ruokkinut perheensä kotitilan tuotteilla. Hän valmistanut ruuat kotona. Hän poiminut mustikat ja puolukat talvea varten. Muistan kuinka kotonani oli aina syksyisin vihreä muoisaavi täynnä pötkättyjä puolukoita. Saima-äiti perkkasi ja hoiti kasvimaan, josta saatiin sipulia, porkkanoita ja punajuuria sekä mansikoita. Naurista ja turnipsia kasvatettiin Kohtanevalla ja joskus myös Leiliperässä. Punaviinamat ja mustaviinamat sekä karviaismarjat Saima poimi kodin tarpeisiin. Saima huolehti leipomiset ja veden hakemiset. Vettä ei tullut, vaan se piti hakea niin kovalla pakkasella kuin lämpimälläkin ilmalla lähes kilometrin päässä kesällä kottikärryillä ja päniköillä ja talvella kelkalla ja päniköillä. Lisäksi Saima kävi iltaa aamua lypsyllä seitsemänä päivänä viikossa. Hän ruokki lehmät ja vasikat. Meillä oli kotona myös lampaita, kanoja ja sikoja sekä hevonen ja kissa. Joskus oli myös koiriakin.

Pentti-veli oli Saimalle tärkeä. Pentti oli Kokkolassa töissä ja hänen käyntejään me lapsetkin odotimme aina innolla. Pentti oli todella ystävällinen ja miellyttävä ihminen. Suuri asia Saima-äidille oli se, että Pentti järjesti Saimalla Amerikan matkan 1978 jolloin he vierailivat Tauno veljen luona ja sekä muidenkin sukulaisten luona Amerikassa.

Saima ei ole koskaan ollut kiinostunut politiikasta. Hän on keskittynyt työntekoon. Martti sen sijaan oli katkera sotamuistojen kanssa. Hän alkoi suhtautua Kekkoseen kriittisesti ja kävi aina silloin tällöin SMP:n puhetilaisuuksissa.
Suuri suru kohtasi Saima-äitiä, kun Martti kuoli 9.9.1978 sydänhalvaukseen Kalajoen terveyskeskuksessa. Sen jälkeen alkoi Saimalle yksinäisempi elämä. Kotitila oli siirtynyt Olli-pojalle ja tämän perheelle. Saimi asui syytinkioikeudella Rautiossa uudessa talossa, mutta osallistui talon töihin niin pitkään kuin terveys antoi myöden.
Saima-äiti koki vanhuuden oireita, kun hän kaatui kotona ja katkoi luitaan. Hän joutui lonkaleikkauseen ja sen jälkeen vanheneminen ja raskaan työn raataminen alkoi näkymään Saima-äidin aina hyväntuulisessa persoonassaan. Hän kaatui uudelleen ja joutui sairaalaan.

Erkki järjesti hänelle turvallisemman asunnan Raution Uutelaan, jonne hänet tuotiin suoraan sairaalasta vuonna 2008. Hän on asunut yksin Uutelassa, mutta vanhuus alkoi vaivata ja hän kaatui useita kertoja ja loukkasi kasvonsa niin, että naama oli mustana kokonaan. Tämä tapahtui useita kertoja ennenkuin Saimalle saatiin paikka seniorikeskus Mäntyrinteelle, jossa hän nyt viettää loppuelämäänsä ja 90-vuotispäiväänsä.